Kiinnostukseni kirologiaa kohtaan lähti hyvin pitkälti siitä vaikeasta elämäntilanteesta, johon olin joutunut oman tunne-elämän valintojeni takia. Menin ensimmäiselle kirologian kurssilleni, koska halusin selvittää, miksi toimintani seurasi tiettyä kaavaa, ja miksi omat tunne-elämän valintani poikkeuksetta johtivat minut tilanteisiin, joissa tulin sekä henkisesti että taloudellisesti hyväksikäytetyksi. Lyhyesti sanottuna halusin saada selville olenko hyvä ihminen. Tietoisesti en ole koskaan ajatellut, tulisiko minusta tämän alan ammattilainen. Yhtä tunnepitoisesti kuin olen tehnyt muutkin valintani elämässä, olen myös suhtautunut työelämän valintoihin. En ole koskaan voinut ajatella eläväni ihmisen kanssa, jota en rakastaisi, enkä myöskään ole tehnyt työtä, jota en olisi rakastanut.

Siitä syystä ammatinvalintani ovat aina selkeästi alkaneet niistä harrastuksista ja kiinnostuksen kohteista, joita minulla on ollut. Voin vilpittömästi sanoa, ettei yksikään päivä kirologina ole tuntunut vastahakoiselta eikä pakonomaiselta, ja jos näin olisi, olisi ehkä syytä lopettaa.

Kaikki aina kysyvät, missä kirologiaa voi opiskella. Pidän tätä tavallaan samana kuin kirjailijaksi tulemista: kuka tahansa oppii aakkoset ja oppii kirjoittamaan, mutta kenestä tahansa ei tule kirjailijaa. Hemingwayn sanoin: Pitää ensin elää vahva elämä ennen kuin voi kirjoittaa siitä. Tämä pätee myös kirologiaan. Tätä ammattia ei voi kukaan toiselle täysin opettaa. Perehtyminen näihin asioihin vaatii valtavasti pitkäjännitteisyyttä, sinnikkyyttä ja rohkeutta.

Ihmisenä olen temperamenttinen ja suora. Se ei tarkoita, että haluaisin ketään loukata, en missään tapauksessa. Minä analysoin ihmisiä, en arvostele ihmisiä. Mutta täytyy ymmärtää, että meissä jokaisessa on myös kehittymisen mahdollisuus.

Se lahja, mikä todella minulle on annettu, ei ole tullut opetettuna vaan omina oivalluksina. Se, mitä minulle on annettu enemmän kuin toisille, on sisäinen kyky olla onnellinen. En tee asioita, joita en halua tehdä, en ole naimisissa ihmisen kanssa, jota en rakasta, en sano kyllä kun sisimmässäni ajattelen ei. Tämä on luonut elämälleni onnellisen perustan. Ja kun olen löytänyt myös keinon kommunikoida tunteella kirologian kautta, niin ei siihen välttämättä tarvitse ketään yksittäistä ihmistä. Monilla ihmisillä on mahdollisuus tähän samaan, mutta ehkä joiltakin puuttuu rohkeus ja jotkut ovat jääneet kiinni niihin arvoihin ja asioihin, joihin heidät on jo lapsen a ohjelmoitu. Aivan liian usein tässä työssä kuulee "mitä äitikin tähän sanoisi" tai "mitä ihmiset siitä sanoo".

Toivoisin voivani ohjata ihmisiä, niin nuoria kuin vanhojakin, kohti syvempää ymmärrystä omaa itseään ja rakkaitaan kohtaan. Kun löydämme kyvyn rakastaa ja hyväksyä itsemme, meidän on paljon helpompi rakastaa ja hyväksyä elämämme ja siihen kuuluvat ihmiset. Tämä ei tarkoita, etteikö meidän myöskin pitäisi yrittää pyrkiä kehittämään itseämme jatkuvasti, mutta meidän täytyy muistaa, että olemme vain ihmisiä ja jokainen voi omalla kohdallaan vain yrittää parhaansa.